Skeittilaudat voisivat kertoa tuhat tarinaa

Skeittaamisen historia ja kulttuuri Japanissa on seurannut viiveellä Yhdysvaltojen perässä. Laji tuotiin maahan edellisen sukupolven aikana, kun kapinalliset teinit skeittasivat kohteliaan japanilaisen yhteiskunnan hämärillä kulmilla. Eräs suuri ero Yhdysvaltoihin on kuitenkin se, ettei meluisaa ja hälinää aiheuttavaa skeittaamista ole koskaan toivotettu tervetulleeksi Japanin kaduille ja jalkakäytäville.

Tämä ei ole kuitenkaan estänyt lajin kasvua. Skeittipuistoja nousee kaikkialle, skeittaamisen vastakulttuurillinen vire on osunut valtavirtaan ja Japanin odotetaan dominoivan kilpailijoitaan, kun skeittaaminen tekee ensiesiintymisensä olympialaisissa vuoden 2021 Tokion kesäolympialaisissa.

Skeittaamisen uusi suosio on kohdannut kuitenkin ristiriitaisia tunteita varsinkin niiltä, jotka olivat mukana lajin varhaisina aikoina. He olivat osa Japanin ensimmäistä skeittaajien sukupolvea ja he kaikki saavat yhä elantonsa sen kautta – valokuvaamisesta, taiteesta, lehdistä ja skeittikaupoista. Heidän toiveensa on, että olympialaiset tekevät skeittaamisesta vieläkin isomman ilmiön, mutta pitävät lajin silti jollain tavalla ”coolina”.

Oma ”urani” skeittauksen saralla kesti parisen vuotta – sain juuri ja tehtyä kickflipin ja rullattua pitkin ramppeja. Myöhemmin pelasin innokkaasti skeittailupelejä PC:llä ja konsolilla, mutta sittemmin olen siirtynyt niistä pelaamaan lähinnä sudokuja ja venttiä. Kenties teen kuitenkin paluun skeittipelien maailmaan, kun legendaarinen Tony Hawk’s Pro Skater tekee paluun.

Valokuvaajan näkökulma

Yoshiro Higai oli vasta varhaisteini-ikinäinen, kun hän näki ensimmäisen kerran skeittaamista muuten vähemmän ikimuistoisessa vuoden 1976 yhdysvaltalaiselokuvassa ”Kenny & Company”. Elokuvissa seurattiin 11-vuotiaan skeittausta harrastavan pojan seikkailuja naapurustossa. Higai innostui heti, ja halusi samaa. Elokuva syntyi skeittauksen suosion ensimmäisestä aallosta Yhdysvalloissa ja kesti jonkun aikaa, ennen kuin se rantautui Japaniin. Skeittauksen saavuttua maahan se ei kuitenkaan edustanut vastakulttuurillista liikettä, vaan amerikkalaista popkulttuuria edustavaa muotioikkua.

Higai vertaa skeittauksen alkuvuosia Coca-Colaan, kuvallisiin t-paitoihin ja frisbeehen, ne tuntuivat hyvin tuoreelta, ja hän saattoi tuntea niiden myötä tuulahduksen Kalifornian ilmaa. Tuolloin Japanissa oli hyvin vähän paikkoja skeittauksen harrastamiseen. Higai ja hänen ystävänsä tapasivat harjata pois kaiken syvän hiekan erään leikkikentän laitteiden ympäriltä saadakseen esille paljaan betonipinnan, joka muodosti täydellisen altaan skeittaukselle – kyseessä oli kenties Japanin ensimmäinen epävirallinen skeittiparkki. Ennen kotiin menoa pojat lapioivat kuuliaisesti kaiken hiekan takaisin paikalleen seuraavana aamuna paikalle saapuvia lapsia ja heidän vanhempiaan varten.

Kuten rullaluistelun ja diskon kävi, myös skeittaus näytti hiipuvan pois, kuten muotioikuilla on tapana käydä. Kun sen suosio hiipui Yhdysvalloissa, laji luikerteli tiensä alakulttuurien syövereihin, missä se löysi pelastuksen laitakaupungin teinien parista. Higai kertoo, että suurin osa skeittaamista vielä 1980-luvulla jatkaneista olivat ihmisiä, jotka eivät aina noudattaneet valtavirran musiikkia tai muotia. Jos esimerkiksi tietty poppibiisi oli suosittu radiossa, he eivät pitäneet siitä. He pitivät punkista ja raskaasta rockista. Jos suurin osa ihmisistä piti baseballista, he eivät pitäneet baseballista. He eivät halunneet olla valtavirtaa.

1980-luvun puolivälissä amerikkalaiset yritykset toivat amerikkalaisia skeittaajia Japaniin Conversen ja Swatchin tapaisten yritysten sponsoroimiin esittelytapahtumaan. Niin kutsuttuun “Bones Brigadeen” kuuluneet Tony Hawk, Lance Mountain, Steve Caballero ja muut jäsenet rullailivat Tokioon raidallisissa tuubisukissa ja lyhyissä shortseissa. Higai aloitti valokuvaamaan heitä. Se merkitsi hänen uransa alkua skeittausvalokuvaajana.

Hänen työnsä kuvittavat nyt kahvipöytien kirjoja ja Nike Dojon seiniä, joka on kenkäjätin Tokioon luoma sisäskeittiparkki ennen olympialaisia. Temput ovat nykyään paljon hienovaraisempia kuin aiemmin, jolloin lajissa käytettiin enemmän vertikaalisia ramppeja ja lautaotteita. Higain mielestä valokuvaaminen on nyt paljon hankalampaa, koska temput ovat monimutkaisempia. Niitä on hyvin vaikeaa saada kuvailtua valokuvissa.

Taitelijan suhde skeittaamiseen

Kaukana Tokion keskustan valoista ja turisteista kaksikerroksisessa rakennuksessa sivukadulla 41-vuotias taiteilija rakentaa veistoksia värikkäistä poisheitetyistä puisista skeittilaudoista. Jokainen lauta on vain korkeintaan pari senttiä paksu, mutta kaikilla muilla tavoin ainutlaatuinen muihin lautoihin nähden. Laudat voi tunnistaa vain värikkäistä teippauksista ja taiteiluista käytössä kuluneiden ja naarmuuntuneiden lautojen pohjissa.

Studio on täyttynyt sadoista laudoista, joita on pinottu kuin halkoja. Ne nojaavat voisiaan vastaan tukien toisiaan ja toisinaan pinot kaatuvat lattialle kolisevana värikkäänä rämähdyksenä. Kun taiteilija Haroshi leikkaa ne mielikuvituksensa mukaisiin kuvioihin ja liimaa uudet muodot veistoksiksi, jotka saattavat yltää muutaman sentin korkeudesta pariin metriin, niistä tulee taidetta. Kallista ja kuratoitua taidetta. Haroshi on tehnyt töitä Nikelle, Applelle ja monille muille suurille nimille.

Sahanpurulla päällystetyn työtilan seinällä lojuu työ, jota hän ei ole saanut vielä valmiiksi Tony Hawkille, vaikka on työstänyt sitä jo neljän vuoden ajan. Hiroshi sanoo, että historiallisesti ottaen Japani on ollut eristetty saari. He ovat käyttäneet sitä, mitä ulkomailta on saatu. Hänelle veistokset ovat tulkinta skeittauksen saapumisesta Yhdysvalloista.

Hirsohin parta yltää solisluihin asti ja hän on pukeutunut kuin skeittaaja, khakihousut, valkoiseen t-paitaan ja mustaan takaperin päässä olevaan lippikseen. Haroshilla on tatuointeja molemmissa käsissään ja suuret reiät molemmissa korvanlehdissä. Yhdysvalloissa hän sulautuisi helposti joukkoon. Hän kuitenkin sanoo nauraen, että Japanissa hän on hyvin erilainen.

Skeittikaupan omistaja

Akio Homma surffasi teini-ikäisenä, mutta rannalle pääseminen vaati rahaa. Ystävä antoi Hommalle skeittilaudan. Kadut olivat ilmaisia. Hän skeittasi öisin kujien ja parkkipaikkojen varjoissa, maasiltojen ja rautatiesiltojen alla. Hän ja hänen ystävänsä opettelivat temppuja valokuvien perusteella kierrätetyistä amerikkalaisista skeittilehdistä.

Skeittaus on noussut paljon suuremmaksi kuin osasin odottaa, Homma sanoo. Kun hän oli lapsi, hän ajatteli sitä vain skeittauksena. Mutta nyt se on muotia. Nyt se on tulossa olympialaisiin. Hän sanoo toivottavansa enemmän ihmisiä lajin pariin ja nauraa, ”koska omistan viisi skeittikauppaa”, hän lisää.